Viikonloppu...perjantai-iltana tein äidille kauppareissun. Kassoja oli kaksi ja molempiin pitkät jonot, sitten avasi viereinen kassa ja kaikki minun takana olijat ryntäsivät sinne. Kyllä harmitti, kun en huomannut olla tarkkaavainen, kassoillekin tarvittaisiin vuoronumerot. Muistin Positiivarit ja käänsin ajatukset ja katseeni kassatyöntekijöihin, he näyttivät yllättävän iloisilta ja se tarttui minuunkin. Pitsapalan jälkeen olo vain parani, niinpä lähdin kotiin ajeleen hyvillä mielin.

Kotona odotti kumppanini, joka oli OHO...valmistanut...kaalikääryleitä ja -laatikkoa. Kääryleet olivat pieniä, sieviä, kullankeltaisia, hyvin paistettuja ja vielä hyvän makuisiakin. Töiden, pitsan ja käärylöiden jälkeen olinkin täysin uupunut ja lepäsin koko illan...työasiat pyöri mielessä. Onneksi omistan piikkimaton, ohut yöpaita päälle ja matto alle, niin olo helpottuu ja rentoutuu. Ei heti uskoisi, kannattaa kokeilla.

Luen Pirjo Hassisen Suistola kirjaa, luen lauseita useaan kertaan, mietin onkohan ne suomen kieltä, ovat niin erikoisesti kirjoitettu. Mitä olette mieltä lauseesta: "Alma oli kosketus moderniin syvällä Savon sydämessä, jossa joskus tuntui, että maailman ääriin asti lehmät vain märehtivät iltaausvaisilla pelloilla ja isäntien naurut käväisivät murskaamassa tähtiinkurkottajan haaveet muutamalla huvittavan murhaavasti valitulla sanalla."

Kuitenkin tässä kirjassa on jotakin, joka herättää ihastusta suomen kieleen. Joskus, kirjan lukemisen jälkeen, en millään raskisi luopua siitä, haluasin pitää sen ja elää kirjailijan seurassa. Viimeksi kävi Tommy Hellstenin, Pysähdy olet jo perillä- kirjassa sain elää hänen kanssaan. Jurmon saarelta hän kuvasi niin koskettavasti elämäänsä, että haluasin tehdä uudelleen retken tuolle saarelle. Reppu selässä, ruokaa ja juomaa mukana ja kokonainen päivä aikaa siellä vaelteluun.

 

Toissa elokuussa kävimme J:n kanssa tuolla Jurmon saarella. Emme olleet varautuneet siihen, että kauppa ja kahvila oli  suljettu, lomakausi oli päättynyt. Oli hellepäivä ja meillä oli yksi vesipullo mukana ja laivan lähtöön oli viisi tuntia aikaa. Saaren elämä oli täysin kuolleessa tilassa, aivan kuin olisimme unohtuneet vanhaan aikakauteen.  Sataman läheisyydessä vietimme tuon viisituntisen merta katsellen omissa oloissamme, ei paljon puhuttu toisillemme, molempia harmitti, kun emme olleet valmistautuneet tällaiseen.