Eilen illalla tuskastuin, koska kirjoitan blogiini vain mitä teen, missä olen ja kenen kanssa. Omia ajatuksia ja tunteita ei tule kirjoitettua, koska päiväkirja on julkinen. Pitäisi kirjoittaa omia ajatuksia vaikka muistitikulle, jossa voi purkaa tunteitaan.

Etsin kirjahyllystäni Aila Meriluodon päiväkirjat v.1953-1975, joissa hän uskalsi kirjoittaa tunteistaan ja eroottisistakin asioistaan ja vielä julkaista päiväkirjansa, tosin vasta v.1996. Yritän tavoittaa hänen tekstinsä innoittamana omat ajatukseni ja tunteeni.

Viime yönä näin tuskallista unta. Olin myyjäisissä jossain vanhalla tehtaalla. Myyjänä oli joitain tuttujakin. Mukanani oli pieni poika, kenties pojanpoikani, etsin häntä, välillä hän oli seurassani ja lopuksi hän oli hävinnyt kokonaan. Kaameata,  kuinka etsin ja etsin häntä, enkä löytänyt ollenkaan.

Usein unet peilaavat omaa elämää, onkohan minultakin joku hukassa, ihminen vai tunteet. Vanhemmiten tunteet eivät ole enää niin voimakkaita kuin nuorena. Nuorena äitinä muistan itkeneeni usein, lähes päivittäin. Liekö ollut itsesääliä vai liiallista painetta. Sittemmin pakotin itseni olemaan itkemättä, ja nyt olen onnistunut siinä täydellisesti. Mikä ei kait ole sekään hyväksi. Olen oppinut siirtämään tunteeni  ”hyllylle” ja ottamaan ne sieltä sitten pois, kun ne ovat jo haalistuneet.